*

rkoski Mahdollisesti hyödyllistä tietoa

Kun menetin uskontoni

Se oli traumaattinen tapahtuma, koska menetin samalla myös uskoni oikeudenmukaisuuteen ja vastakkaiseen sukupuoleen. En tiedä olenko vieläkään toipunut siitä.

Olosuhteiden johdosta isoisäni oli käytännössä huoltajani. Yleiseen koulujen aikatauluun sovitettuna kävelin itse Kallelankadun lastentarhaan. Eräänä aamuna olin lähes järkyttynyt, kun portilla minua kohtasi syytös, että olisin jo ennen saapumistani lyönyt jotain tyttöä. Että tytöt olivat ällöjä silloin. Ei niitä voinut koskea edes lyödäkseen.

Syytös oli siis ihan kolossaalinen. Koko olemiseni oli uhattuna. Lisäksi kotona odotti isoisä, joka jatkuvasti piinasi minua asiasta. En muista kuinka kauan kesti ennen kuin keksin armon ja anteeksiannon . Sitten valehtelin tehneeni sen saadakseni armoa ja pakaroilleni tulleiden vitsaniskujen aikana menetin uskontoni. Ja paljon muuta. Eikä minulla ollut edes enää suojelusenkeliäkään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (43 kommenttia)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olipa hurja kokemus. Olen viime aikoina tuntenut suurta sääliä juuri poikalapsia kohtaan. Katsoin HBO:n sarjan Big little lies. Se alkaa sillä, että yksinhuoltajaäidin poikaa syytetään ensimmäisenä koulupäivänä koulussa tapahtuneesta luokkatoverin kimppuun käymisestä. Söötti ja kiltin oloinen poika. En uskonut häntä syylliseksi. Vasta sarjan viimeisessä osassa paljastuu syyllinen. Muutoinkin melkoista draamaa.

Toinen jonka lukeminen on kesken Pieni elämä. Kirjassa on nuoria miehiä. Yhdellä on elämä alkanut roskiksen päältä, jonne äiti hänet jätti ja luostarista munkki hänet löysi. Poika on kokenut kovia, niin kovia , että en meinannut eilen illalla saada unta, vaikka kyse on kirjasta. Todellisuus voi olla joillekin ihan yhtä rankkaa ja rankenpaakin kuin mitä tuo kirja kuvaa. Niinpä sympatiat sinulle Raimo. Toivon, että pystyt korjaantumaan ja löydä keinot siihen. Lapsena koetut vääryydet ovat minusta niitä pahimpia ja syvimmät arvet jättäviä. Ehkä se uskokin oikeudenmukaisuuteen vielä voi palata.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Toivoakseni melkoisia draaman keinoja käytin minäkin. Pieni lapsi on herkkä ja oppii nopeasti.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Niin teit ja vaikutti. Opimme kirjoittamaan täällä.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #7

Kiitos kehuista. Tuo kirjoitus on muhinut mielessäni jo vuosia ja nyt se tuli pläjäistyä ehkä vähän liiankin tiiviinä, mutta se tänne kirjoittaessa aiheuttaa usein hienoja keskusteluja.

Lapsenuskon menettäminen on meille kaikille yhteinen kokemus. Jossain vaiheessa menee usko joulupukkiinkin. Se miten siitä kirjoittaa siten, että se vaikuttaa ja mietityttääkin, on sitten vähän vaikeampi juttu. R.E.M.in lyriikka kuitenkin on ollut rohkaisijana.

Ehkä tämän tarinan kaivoi esiin Mirjamin kehotus kertoa lisää Perniöstä ja sitä kautta minulle tuli mieleen Berliinin taivaan alla ja enkelit. Mind moves in mysterious ways.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Lapselle on hirveä kokemus kun syytetään sellaisesta mitä ei ole tehnyt. Tästä muistui mieleeni miten kauhealta tuntui kun minua kansakoulun pihalla syytettiin kiven heittämisestä kun olin heitellyt pikkuista kumipalloa.
Talomme naapuritontilla oli pommitettu talo purettu pois ja mummun kanssa kävimme siellä leikkimässä. Lumesta oli tehty jäinen liukumäki jota mummulla oli tapana lakaista viereisen puutalon kuistilta lainatulta luudalla. Kerran menin sinne yksin ja otin luudan alkaen lakaista lumet mäestä. Silloin tulee pihalle hirvittivän vihaisena huutava nainen joka käskee minua heti tuomaan takaisin luudan kuin olisin sen varastanut.
Tämä oli niin kamala kokemus,että se aina iltasin sängyssä ahdisti vuosia luulisin.
Vieläkin minusta on ihan hirveätä kun joku rupea huutamaan minulle ja syyttämään ties mistä.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Aikuisiällä on hyvä muistaa, että alle 15-vuotiaat eivät ole rikosoikeudellisesti edesvastuullisia, kun vanhoja muistelee. Lisäksi oikeuskäytännössä on (pääsääntöisesti) voimassa syyttömyysolettama. Ja siksi kolmanneksi rikokset vanhenevat.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Kaikkihan, ainakin poikalapset tekevät jotain tiukasti tulkittuna rikollista. Minulta varastettiin synttärikarkkeja, mutta kumpi oli identtisistä kaksosista rosvo, Sampo vai Sarko, vai joku muu?

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Lapset tekevät mitä tekevät tietämättömyytään, ehkä sitten myöhemmin jo tietoisestikin ärsyttääkseen, jos ovat joutuneet usein rangaistaviksi. Tyttöjäkin rankaistaan. Olen minäkin piiskaa saanut ja ainakin kerran koin, että äitini piiskasi omat vihansa pois. En kokenut olevani syyllinen siihen tekoon, josta piiskaa tuli.

Yhtä pahaksi koen aikuisten ilkeydet, joita syytävät lasten päälle. Piiska ja ilkeys tekevät pahoja jälkiä.

Syyttömyysolettamasta tunnutaan täällä jo luvuttavan. Toivottavasti ei, mutta joissakin tapauksissa on jo kuulunut, että pitäisi näyttää itse, että ei ole syyllinen. Niin kauan on kun pystyy osoittamaan syyttömyytensä, on syyllinen. Näin on muuten Amerikassa ja onko tuo rantautumassa tännekin?

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Aikuiset voisivat ottaa huomioon, että huutaminen lapselle on fyysistä väkivaltaa.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #11

Harvemmin siitä kuulo menee. Sen sijaan ns. korvapuusti voi osua korvalle niin, että ilmanpaine voi aiheuttaa ehkä kuulovaurion tai jopa fyysisen vamman.

Ollessani ensimmäisellä luokalla kansakoulussa, löi opettaja minua korvalle ja aloin kivusta kovasti itkemään. Nainen. Uskovainen. Suoritti kai sitten seuraavan lukuvuoden katumusharjoituksia Tansaniassa opettaen neekerilapsia. Minut kyllä laitettiin kuulontarkastukseen eikä ainakaan mitään pahempaa ollut tapahtunut. Tosin olen myöhemmin ihmetellyt johtuuko vasemman korvani heikompi korkeiden äänten kuulo siitä vai sorvin moottorista.

Mielestäni pahin henkinen väkivalta sanotaan pehmein sanoin, rakastavasti. Silloin ne eniten satuttavat. Huutaja on menettänyt malttinsa ja pelissä ainakin pisteen.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #14

Kansakoulussa piti virkata käsityötunnilla ensimmäisellä luokalla pesukinnasta valkoisesta langasta. Se oli pojille hyvin työläs urakka ja virhesilmuja ynnä muuta virkkuukerrosten epäsäännöllisyyttä tuli väen väkisin koko ajan.

Oma kintaani oli jo puoliväliin asti valmis, kun opettaja tarkasti jälleen kerran jo useaan otteeseen purettua tekelettä, jonka valkoinen lanka oli jo mustunut lukemattomista purkamisista ja uudelleen virkkaamisista. Sitten hän haukan katseellaan havaitsi taas virheen muutamaa virkkuukerrosta alempana ja raivokkaasti purki kinnastani langan päästä vetäen, jonka päätteeksi tukisti minua tukasta niin, että yläruumis heilui.

Eipä siinä auttanut kuin itku kurkussa alkaa nyhrätä samaa uudelleen, jälleen kerran ...

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #16

Minä en muista kansakoulusta yhtään vastenmielistä ainetta paitsi musiikin laulukokeet yksin luokan edessä. Niistä pääsi kuitenkin nopeasti käytävään tai takaisin pulpettiin laulamalla isojen poikien lauluja. Eikä niiden sanoista tarvinnut ymmärtää itse asiassa mitään, riitti kun opettaja ymmärsi.

Käytät muuten kommentissasi kolmen kappaleen rakennetta. Se on hyvä, pidän siitä. Mutta ei sitä ole pakko käyttää, kuha tulee ymmärretyksi.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #17

Nuo laulukokeet ovatkin legendaarisia kollektiivisissa kammomuistoissa jokaisen alakouluajoilta. Itse asiassa muistan parhaiten sen myötähäpeän, jota itse tunsin ja jollaista jokainen näytti tuntevan kulloinkin esiintymisvuorossa olevaa "laulajaa" kohtaan. Myötähäpeä ei niinkään johtunut laulutaidon arvioinnista, vaan ylipäätään siitä kiusallisuudesta, johon oppilas pakotettiin.

Kuinkahan tähän saisi aikaiseksi sen kolmen kappaleen jaon?

Ehkä näin!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #19

Minusta kansakoulun aamuhartaudet olivat karmeita, eivät ne paljon parantuneet keskikoulussa ja lukiossakaan. Syyllistettiin. Päivittäin saimme kuulla kuinka syntisiä olimme. Kai siitä syntisiksi tulimme, kun opimme ymmärtämään mitä kaikkea se tarkoitti.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #20

Tuota en muistanut. Ehkä siksi, että kansakoulussa se taisi tulla keskusradiosta eikä sitä tarvinnut kuunnella. Keskikoulussa taas kukin luokka tai pari vuorollaan joutui menemään aulaan rivissä seisomaan. Virsikin piti muka laulaa.

Uskonnontunnit olen aika onnellisesti unohtanut. Ei ne enää minun aikanani olleet niin hirveitä. Moni muukin oli menettänyt uskonsa eikä meitä sen takia piinattu. Sitä paitsi varsinkin vanha testamentti on paikoin aika jännä, väkivaltainen ja seksiä tihkuva. Ja kuuluuhan se kulttuuriperintöömme. Paavalin jorinat vain olivat tylsiä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #19

Minulle laulukokeet olivat ok! Jopa odotin, että saan vuoroni.

Mutta, voi heitä, joilla ei ollut nuottikorvaa. Kun oli kuitenkin pakko laulaa, he jonkinlaisella, äänen erilaisilla painotuksilla, saivat kokeen suoritettua. Sanoisin sitä enemmän lausunnaksi, joka olisi myös pitänyt hyväksyä. Eihän laulun perusteella voi antaa arvosanaa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #16

Jukka,

kuinka kauan olet tuota muistoasi säilyttänyt, vai oletko tehnyt siitä jo vitsin?

Jos tämä oli ensimmäinen kerta, niin mietinpä tässä, miten tuo opettajasi käyttäytyminen on vaikuttanut myöhemmässä elämässäsi.

Jostainhan nuo muistot nousevat ja julma kohtelusi ei ole unohtunut.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #31

Jos siis minua tarkoitat, niin kyllä sen olen koko ajan muistanut, joskaan en ole kokenut, että siitä traumoja olisi jäänyt. Sellainen oli normaalia siihen aikaan ja sellaisena tilanteena sen miellän.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #40

Juha, sinua tarkoitin - sorry tuo nimi. Näinhän se meni - ei ne tilanteet elämää lopulta sotkeneet. Onneksi on ollut myös hyviä kokemuksia.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #14

Uskovainen nainen, löi korvalle! Pahin henkinen väkivalta on aina julmuutta, joka on tuomittavaa.

Työssäni olen kohdannut ihmisiä, jotka tulivat kaltoin kohdelluiksi yhden vanhemman taholta julmasti, mutta myös toinen vanhemmista, oli kyvytön puuttumaan.

Kyse oli narsistisesta vanhemmasta ja vastanarsistisesta vanhemmasta.

Kun kysyin kaltoin kohdelluksi tulleelta, eikö isäsi tai toisaalta äitisi suojellut sinua, vastaus oli - EI.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #35

Kasvatustieteen opinnoissa tuli vastaan se tieto, että fyysinen väkivalta opettajilta kiellettiin jo paljon aikaisemmin, ehkä peräti jo 1920-luvulla. Minulle tuo oli vähän yllättävä tieto.

Toinen joka muistutti asiasta oli, kun hiljakkoin luin Mobergin Maastamuuttajat. Muita osia en oikein kestänyt lukea ja olin Jan Troellin jo kauan sitten nähnyt. Siinä Karl-Oskarin pikkuveli, Robert, kärsii koko loppuikänsä korvavammastaan, jonka teininä sai isännän lyötyä.

Muuten se opettaja oli hyvin mukava. Vasta kirjoittaessani yhdistin, että siitä se Tansanian matka taisi johtua.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #37

Oma kansakouluopettajani oli aloittanut uransa 20-luvulla, joten häneen ei vielä nuo "uudet" määräykset olleet vaikuttaneet. Hän jäi eläkkeelle toisen kansakoululuokkani jälkeen, kun itse menin siinä vaiheessa "oppikouluun".

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #39

Nyt kun lisää muistelen, niin minun tapaukseni tapahtui käytävällä eikä kukaan muu tainnut nähdä. Itku kyllä kuului ja sen takia asia tutkittiin. Opettajalle se tietysti tuli yllätyksenä.

Samalla korjaan kommenttiani 37. lisäyksellä "filmatisoinnin" ennen linkkiä. Suoraan sitä en enää pääse korjaamaan.

Opettajan uran vaikutuskaari on pitkä. Eräällä luennolla käytetyllä laskukaavalla jopa noin 100 vuotta. Siinä oli laskettu sekä opettaja työura että oppilaan maksimaalinen työura yhteen ja oppilaan loppuikä, jos oikein muistan.

Käyttäjän HannuValjakka kuva
Hannu Valjakka Vastaus kommenttiin #35
Käyttäjän HannuValjakka kuva
Hannu Valjakka

Iltamyöhällä,kun tuota luin en ymmärtänyt yhtään..päivän kipujen ja voimakkaan lääkityksen ansiosta nuppi jo lienee niin turvoksissa,ettei ymmärrystä ollut..siis ihan oma vikani..nyt aamutietyämissä luin uudestaan ja ymmärsin,ymmärsin paremmin,kuin hyvin..kohtalotovereitahan tässä ollaan.
Minun piinaajani oli oma isäni vainoharhainen skitsofreenikko...fyysinen ja henkinen väkivalta oli mittavaa..äijä on ollut haudassa 55 vuotta,eikä asiat ole vieläkään unohtuneet..olin syyllinen ksikkeen,etenkin nuorempien veljieni tekemisiin..kun äijä harhoissaan syytti äitiä huoraksi,minä saina samalla selkääni jonkin tekosyyn varjolla,kun äitiä se ei uskaltanut lyödä.Vyön solkipää ja nokkosetkin tulivat tutuiksi.Mä annan sut mustalaisille..uhkaus saa vuoskymmenienkin jälkeen muistelman tuon aiheuttamasta pelosta aikaan.Kaikesta huolimatta olen onnistunut elämään suht täysipäisenä,mutta tunnistan myös isäni,joitakin huonoja puolia itsessäni.Kaksitoistavuotiaana katselin puolen metrin päästä isäni kuolemaa..joskus tullut mieleen..jos äijä olisi elänyt minun aikuistumiseeni sakka..istuisinkö linnassa isäni taposta..voin ymmärtää niitä äärimilleen piinattuja,jotka päättävät piinaajansa tai itsensä ottamisesta hengiltä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Hannu, nyt sinultakin tuli rajuja muistoja. Sellaisia ei kenellekään soisi. Olen usein ajatellut vanhempia miehiä katsellessa, että minkälainen lie ollut lapsuus. Aina eivät näytä onnellisille, eletty näkyy aina jotenkin. Jotenkin meidän yhteiskuntammekin on ollut kova, liian kova, liian kovia kokeneita ihmisiä paljon. Sen tuottamat surulliset ja traagiset muisto vielä lihassamme.

Vietin paljon aikaa lapsena naapurissa, jossa molemmat vanhemmat joivat. Rokuliakin pitivät. Silloin kun isällä oli töitä ja tuli töistä alkoi usein tappelu. Kukkaruukut lensivät ja ilmapiiri oli täynnä salamoita. Ei siinä lapsetkaan helpolla päässeet. Parilla oli kaksi yhteistä. Toinen näistä minua hiukan nuorempi, toinen useita vuosia nuorempi. Kaksi vanhempaa olivat naisen ensimmäisestä liitosta. Kovia kokemuksia koko perheellä. Niitä en tänne voi edes laittaa, mutta elin mukana siinä minäkin. Onneksi sivullisena, toki aika ajoin riitaisassa perheessä minäkin. Taisivat vaihdevuodet muun ohessa sekoittaa äitiäni. Isäni lähtikin 60-vuotiaana eläkeläisenä merille ja alkoi ihan toisenlainen elämä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Hannu,

niinhän se on, että vanhempiamme emme voineet valita.

Niistä lähtökohdista, joista tulet, on hyvä, että ymmärrät isäsi sairauden aiheuttaman käyttäytymisen, mutta edelleen muistissasi elävät nuo raskaat kokemukset.

Kostohan ei yleensä auta, vaikka mielessä olisikin siihen painetta.

Paras lahja itselle saattaisi olla hyväksyminen ja anteeksianto.

Helppoa se ei ole ja siihen on hyvä myös löytää itsensä lapsena, sellaisena tyhjänä tauluna, jolle voisi ryhtyä vanhemmaksi.

Olen usein sanonut kärsiville, että katso lapsuudenkuvaasi ja hymyile hänelle. Voit todeta hänelle, miten hieno ja arvokas hän on. Toimit siten itsesi vanhempana.

Mieli alkaa toimia siihen suuntaan, että suru ja katkeruus eletystä ja koetusta, etääntyvät, kun tarjoat itse 'sisäiselle lapsellesi' tietä sellaiseksi, jonka itse olisit lapsena halunnut olevan.

Käyttäjän HannuValjakka kuva
Hannu Valjakka

Meillä oli merkittävää se,ettei meillä ollut ongelmaa alkoholista,sen muutaman kerran vuodessa,minkä se otti kännit..lähinnä jonain isoin pyhinä se oli,kuin toinen mies..minä olin hyvä poika..pääsin syliin paijattavaksi,melkoinen ero kun muuten kuuli olevansa jonkun muun..sinä et ole minun poikani..aikuisiällä opin tietysti ymmärtämään,että kyse oli mielen sairaudesta,mutta eihän se kokemaani miksikään muuttanut.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Minä olin lapsena kova keksimään nimiä ihmisille. Äidin uusi miesystävä sai nimen Kekkulainen, koska oli Savosta ja alkoholia nautittuaan sanoi olevansa kekkulissa. Onneksi oli usein, koska oli silloin kivempi.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Nämä lapsuusajan muistelut liittyvät aika kiinteästi kasvatusopintoihini. Jotta voisi ymmärtää lasta, on mielestäni paras tapa kaivaa se lapsi itsestään. Kai tämä on jonkinlaista syväoppimista, joka tekoälyn puolella on viimeistä huutoa.

Kasvatustieteen perusteiden historiaosuus oli hyvin rankkaa luettavaa. Teollistumisen ja kaupungistumisen edetessä piti saada lapset keskitetysti pois pahaa tekemästä, joten tuli oppivelvollisuus. Vähän kuin pakollinen vankila lapsille. Oli toki muitakin syitä.

Tuo uskon menettäminen oli kai ensimmäinen "tiedeopintoni". Isoisä oli tullut uskoon vanhalla iällään ja isoäiti otti avioeron, kun ajatteli, että taas se Hermanni otti pyörän ja lähti naisiin, kun juoksi seurakunnan tilaisuuksissa. Myöhemmin minä kuljin sitten mukana alibina, mutta ei se Hilda Hermannia takaisin huolinut. Minua siis lyötiin raamatulla päähän ihan pienenä ja rajusti.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Aikuiskasvatustako opiskelet? Minäkin suoritin eräänä työvuotena työpaikallani aikuiskasvatuksen appron. Oli mielenkiintoista ryhtyä työn ohella opiskelijaksi, Joku ryhmästä jatkoi opintoja ja suoritti lisää tutkintoja. Minun olisi pitänyt alkaa suunnitella väitöskirjaa, kun pääjohtaja siihen kehotti, mutta en vain enää jotenkin motivoitunut. Onhan niitä julkaisuja syntynyt vaikka yhteen väistökirjaan, mutta miksi se pitäisi tehdä?
On hyvä tutustua itseensä opintojen kauttakin. Huomasin sen myös aikuiskasvatuksen tehtäviä tehdessäni.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Perusopinnot vasta meneillään, mutta nyt on kesätauko.

Sinä taidat muistella aikoja, jolloin appron sai 35 opintoviikolla, nykyisin tarvitaan 60 opintopistettä, joka jakaantuu 25 op perus- ja 35 op aineopintoihin. Perusopinnot voi suorittaa täysin etänä. Siitä lisää kirjoituksessa Työttömän kyykyttäminen on salassa pidettävää tietoa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

'Jotta voisi ymmärtää lasta, on mielestäni paras tapa kaivaa se lapsi itsestään.'

Meissä on yhä läsnä se lapsi, joka on tuntenut, nähnyt, kokenut ja kärsinyt.

Usein ajatellaan, että mitä se lapsi nyt ymmärtäisi. Lapsi on kasvuympäristönsä armoilla. Muokkaus ja manipulaatio alkavat heti syntymän jälkeen. Vaikka lapsen tietoinen muisti ei olekaan kehittynyt, muistaa hän kehollaan kaltoinkohtelun ja nälän, jopa pelon.

Useimmiten dissosioituneena oleva muisti saattaa aktivoitua omien lasten syntymässä tai vastaavanlaisen tilanteen kohtaamisessa.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Minulla nuo lapsuus- ja nuoruusmuistot pitäisi olla aika hyvin käsitelty ehkä ne sen takia ovat hautautuneina aika syvälle. Asuin erään psykoterapeutin kanssa vuosia ja hänen jutuistaan ehti oppia aika paljon. Ei hän minua kyllä yrittänyt terapoida, mutta kyllä hän työstään kertoi.

Näin jälkikäteen ajateltuna minulla oli aika onnellinen lapsuus. Varmaan parasta oli se, että minulla oli oma hovinarri, Jouni, joka tuntui saavan minut nauramaan aina halutessaan. Kerran koulun käytävällä hän sai minut kikattamaan niin ankarasti, että menetin tasapainoni, kaaduin päin seinää ja etuhampaastani lohkesi pala. Silloisilla aineilla paikkaus ei onnistunut vaan terävät särmät hiottiin. Juttu muistaakseni sovittiin siten, että hän yrittäisi rajoittaa naurattamistani. Toinen vakavampi kerta oli, kun olin saanut keuhkoputken tulehduksen ja nauraminen sattui rinnassa. Jouni kuitenkin jatkoi aika pitkään. Siitä ei kuitenkaan jäänyt pysyviä vammoja. Kuoliaaksinaurattajan taipumusta hänellä oli paljon.

Kyllä niissä paljon vielä on muisteltavaa ja oppimista.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #32

Kummallisia muistoja, silti onnellisia.

Itselleni tärkeintä oli, että vanhempani kantoivat suurimman huolen.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #32

Tuosta keuhkoputkentulehduksen tapauksesta muistui mieleen vielä se, että olin pyytänyt päästä kesken koulupäivää kotiin, koska "mahaan sattuu", mutta en päässyt. Opettaja ei päästänyt eikä osannut kysyä tarkemmin vaivasta. Jos olisi kysynyt, missä kohtaa, olisin osoittanut rintaani ja olisin varmaankin päässyt hoitoon. Minulla kun ei ollut aiemmin samaa sairautta, en osannut siitä paremmin kertoa. Vasta myöhemmin illalla, kun kuumetta oli niin paljon, että olin jo sekava, alkoi tapahtua, mutta siitä en muista juuri mitään.

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Arvista ja Kallelankadun päiväkodista on itsellänikin kokemusta. Poikani konttasi kolmivuotiaana siellä pensasaidassa muiden lasten kanssa. Joku kuollut, mutta edelleen jäntevä oksankarahka taipui alle, ja valitettavasti ponnahti perässä konttaavan tyttöparan kasvoille leikaten posken auki. Niihin oli jäävä poskenmittainen arpi muistoksi. Eliniäksi.

Tapahtuma oli tottakai ikävä ja olimme tapahtuneesta valtavan pahoillamme. Auenneen posken ohella painajaiseksi muodostui hysteeriseksi käynyt tytön äiti, joka syytti tapahtuneesta tarhan lisäksi kolmivuotiasta poikaamme tyyliin "murhaaja!!". Vaikka kyseessä oli puhdas vahinko, joku hoitaja oli tapahtuman todistanut.

Se oli miltei yhtä ikävää kuin tapahtunut. Nainen ei rauhoittunut millään, eikä varmaan koskaan antanut kenellekään anteeksi. Arvelen näin, koska, piru vie, muutimme vuosi tapahtuneen jälkeen heidän naapuriinsa.

Poika on aika läheisyyskammoinen edelleen, lähestyessään 18-vuotispäiviään. En ole ennen miettinytkään, mutta ehkäpä tällaisesta voisi jäädä hänellekin trauma? En tiedä, enkä tietenkään syytä mistään ketään. Elämään mahtuu asioita, ikäviäkin. Vahinkoja sattuu ja osin ymmärrän vauhkoontunutta äitiäkin. Lukuun ottamatta lapseen kohdistuneita syytöksiä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Mikael, kyllä kolmivuotias jo tunnistaa tunnemuistissaan tilanteen.

Olisiko siitä jäänyt trauma, jos pojallanne on edelleen varauksellisuutta ihmisten lähestymisen suhteen, onhan se mahdollista. Jos asia häiritsee, ei ole haitaksi käydä keskustelua hänen kanssaan. Jos avautuminen on hankalaa, niin onhan ammatti-ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet traumaterapiaan.

Ihmisten reaktiot, omiin lapsiinsa kohdistuneissa onnettomuuksissa, ovat usein voimakkaan affektiivisia ja tuolloin realiteetit menettävät merkityksensä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Alakouluajalta muistan kevään, jolloin lumi oli sen verran sulanut, että saimme parin tytön kanssa piirrettyä maahan ruutupelin. Paikka sijaitsi yläkoulun opettajan ikkunan alla, jossa talven jäljiltä kyyhötti hänen potkukelkkansa.

Seuraavana päivänä alaluokkien opettava, nuorehko mies, ilmoitti tylyllä äänellä, että tässä luokassa on joku, joka on rikkonut yläkoulun opettajan potkurin. Siitä oli kuulemma jalas katkaistu.

Kovaääneksi muuttuneen kuulustelun aikana yksikään oppilas ei tunnustanut.

Sen jälkeen opettaja otti jokaisen yksitellen puhutteluun. Muistan, että vapisin kauhusta ja katselin opettajaa ylöspäin suoraan silmiin. En voinut tunnustaa, kun en ollut edes koskenut opettajan potkukelkkaan. Silti hän onnistui puristamaan syyllisyyden tunteen huippuunsa.

Seuraavan koulupäivän aamuna opettaja toteaa, että syyllinen löytyi. Hän oli yläluokanopettajan oma tytär, joka oli jättänyt kertomatta äidilleen hajonneesta jalaksesta.

En muista, pyysikö tuomariksi joutunut opettaja anteeksi, mutta tunsin helpotuksen virtauksen kulkeneen kehoni läpi, kun selvisi, että päällemme ei jäänyt epäilyn mustaa pilveä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Omassa kansakoulussani alaluokalla olisimme varmasti saaneet kollektiivisen jälki-istuntorangaistuksen koko luokka, jos syyllistä moiseen ei olisi ilmaantunut.

Niistä rangaistuksista tuli mieleeni eräs tapaus, kun luokkamme poika oli tapellut kahden ylempiluokkalaisen tytön kanssa välitunnilla. Nuo tytöt väittivät, että poika oli aloittanut tappelun, mutta jostain syystä heidät kuitenkin katsottiin syypäiksi. Toinen tytöistä oli jo silloin kuuluisa lapsilaulaja Eveliina Pokela, joka joutui kaverinsa kanssa rangaistukseksi seisomaan yhden meidän luokkamme oppitunnin ajan luokkamme takaosassa seinää vasten.

Kun oppitunti oli lopussa opettajamme kysyi tytöiltä mitä he olivat nyt oppineet. Toinen tytöistä sanoi: "En minä ole mitään oppinut". Eveliina sanoi napakasti: "Minä olen oppinut sen, että jos joku lyö sinua, niin ei saa lyödä takaisin". En tiedä kuinka tyytyväinen opettajamme oli vastauksiin, mutta katsoi ilmeisesti parhaaksi sillä kertaa jättää asian sikseen.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Jälki-istunnossa meitäkin kuulusteltiin. Tosi nöyryyttävää.

Se, mitä oikeudenmukaista tuossa kertomassasi oli, on, että tunnettua lapsilaulajaa kohdeltiin samalla mitalla kuin muitakin.

Toisaalta, on kohtuutonta, että seisotetaan tunnin ajan seinää vasten.

Olisipa mielenkiintoista kuulla Eveliina Pokelalta, miten hän on kokenut rangaistuksensa.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Ammattikoulun opettajan sijaisena epämiellyttävin tapahtuma oli, kun vararehtori tuli kertomaan, että käytävän jonkin sähkökalusteen, valokatkaisin ehkä, peitelevy oli rikottu. Syyllinen olisi todennäköisesti minun tai viereisen työsalin oppilas. Minä ajattelin heti, että oppilastyönä sen voisi hoitaa ja osa ei paljon maksa. Hän vaati kuitenkin minua pitämään puhuttelun.

Työsalissa kerrottuani tilanteen aloitin muistaakseni jotenkin seuraavasti: "Minä tunnen teidät jo sen verran hyvin, että kukaan teistä ei varmaan tahallaan ole rikkonut sitä, mutta olisi tärkeää saada selville, mitä on tapahtunut." Kukaan ei tunnustanut ja asia jäi siihen ainakin minun osaltani.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset